Elokuvailta Kasvihuoneilmiössä 4.2.2007

Edwin Laine
Täällä Pohjantähden alla
(1968)

Victor A. FinnBergin johdantopuhe


Johdanto
Väinö Linnasta
Elokuvan henkilöistä
Elokuvasta

...edellinen sivu     seuraava sivu...

Elokuvasta

Suomen sisällissotaa oli käsitelty eri taiteenaloissa ja historiankirjoituksessa toki aiemminkin, mutta aihe oli vielä 50- ja 60-luvulla ollut siinä määrin kipeä, että varsinainen tunnepohjainen noiden kipeiden tapahtuminen uudelleen eläminen oli ollut sen arkaluontoisuuden takia hyvin vaikeaa. Elokuvaohjaajat Orko ja Särkkä olivat 30-luvulla käsitelleet Suomen itsenäistymiseen liittyviä tapahtumia sen aikuisesta voittajien kansallis-isänmaallisesta hengestä käsin. Aivan kuin maksuna 1939 valmistuneen ”Helmikuun Manifesti” -elokuvan velasta kertoa totuuden toinenkin puoli, oli Särkkä kosketellut ensimmäisen kerran myös hävinneiden näkökulmaa erittäin vaikuttavassa ja omasta mielestäni eräässä Särkän ylipäätään parhaassa elokuvassa”1918 mies ja hänen omatuntonsa”, jonka kuvaajan Marius Raihchin lähiotokset saavat elämään synkänjylhää ja surumielistä tunnelmaa. Mutta tämäkin elokuva oli vain palanen, yksi siivu totuutta. Tarvittiin jotain enemmän kuin vain prostituoituun rakastuneen ja itsensä uhraamiseen valmistautuvan papin omantunnontuskat sovittamaan lähimenneisyyttämme. Historian syvyys ja laveus eivät yksittäisestä ihmiskohtalosta paljoakaan saa todellisuusarvoa.

Linnan suurromaani teki ensimmäisen kerran mahdolliseksi Suomen lähihistorian käsittelemisen elokuvallisin keinoin – kunnolla, eikä vain riipaisten. Siinä oli jonkinlaisia kansallisen kyläspektaakkelin aineksia Kirjan suuri totuudellisuus ja sen esityksen todentuntuisuus mahdollistivat kokonaisen kansakunnan historian muuttamisen historialliseksi draamaksi. Kun Linna kirjoitti trilogiaansa oli myös alusta alkaen selvää kuka muuttaisi sen draaman muotoon. Sama mies, joka jo aiemmin oli ollut Linnan elokuvallinen tulkki, itsekin kansalaissodan aikoja elänyt Edwin Laine.

Jokainen syntyvä kansakunta, jokainen uusi kulttuuri tarvitsee oman tulkkinsa. Karinaisissa syntyneestä Wäinö Aaltoisesta tuli kansallinen kuvanveistäjä, jonka monumentteja on jokaisessa suuremmassa suomalaisessa kaupungissa, Edwin Laineesta tuli samanlainen elokuva- ja näyttämötaiteen monumentteihin erikoistunut dramaturgi, suorastaan ”Jumalan valitsema elokuvaohjaaja”.

En lainkaan ihmettele, että Linna halusi tehdä yhteistyötä juuri tämän miehen kanssa. On selvää, että voimakkaan näyttelijäohjauksen rautainen ammattilainen, sisulla ja tunteella niin näytelmiä kuin elokuvia tehnyt Edwin Laine oli ainoa oikea valinta. Kuvitelkaamme vaikka Jörn Donneria, Risto Jarvaa, Mauno Kurkvaaraa tai muita 60-lukulaisia tämän jättiläismäisen aiheen kimpussa! Monumentaaliseen historialliseen aiheeseen sopii monumentaaliseen työskentelyyn sopiva tekijä, mies jonka ansiot elokuvataiteessa liittyvät juuri siihen aikoinaan ivattuun teatraalisuuteen. Jokainen Linnan lukija ymmärtää, miksei aiheitta voi yksinkertaisesti käsitellä millään ”film noirin” tai modernimmalla kovaksikeitetyllä tavalla. Aki Kaurismäkikään tuskin loukkaantuisi, jos sanoisi Linnan aiheen semmoisenaan olevan sopimaton hänen työskentelytapaansa. Mutta Laineelle Linna sopi ja sopi niin hyvin, että kirjoittaessaan tiesi Linna koko ajan kirjoittavansa myös Laineelle.

Luovuttaessaan aiheen Laineelle tiesi Linna sen luonnollisesti kärsivän jotain, sillä silloin kuin kirjasta tehdään elokuva, on se väkisinkin aina tiivistelmä alkuteoksesta. Sellaisena illan elokuva on vieläkin suuremmalla syyllä, sillä kolmituntiseen on tiivistetty noin tuhat romaanisivua, joten henkilökuvat ja taustat jäävät väkisinkin kirjaa kapeammaksi. Toisaalta tunnelmien, tunteiden ja niihin liittyvien ilmeiden kuvajana voi pelkkä valokuva saatikka elävä kuva kertoa enemmän kuin sanat. Haluankin siksi omakohtaisen lukukokemuksen omaavana todeta, että Laineen ”Pohjantähti” muistuttaa kyllä hyvin suuresti Linnan alkuteosta. Huolimatta varsinkin elokuvan ilmestymisen aikana esitetystä vastakkaisesta kritiikistä, on oma mielipiteeni ehdottomasti elokuvalle myönteinen. Valtakunnan ”jäärä” ja ”mäntti” sai elämään kansallisen ”kulttikirjailijan” suurromaanin.

Koska kirjan tapahtumat ovat äärimmäisen raskaita ja tuskaisia, kuitenkaan unohtamatta kansamme kyläihmisissä ja -hulluissa aina ilmennyttä huumorin osuutta, niin kuka muu kuin hieman rosoisesti, mutta juuri siitä syystä mitä elämänmakuisemmin työskentelevä kansallisen elokuvataiteemme kuvanveistäjä ja arkkitehti, Edwin Laine, olisi kyennyt sitä kuvaamaan? Jokainen, joka on nähnyt sekä Laineen että Mollbergin ”Tuntemattoman”, tietää mitä tarkoitan. Jo se, että kirjailija itse oli ohjaajan lopputulokseen pääsääntöisesti tyytyväinen, osoittaa että Laine oli tavoittanut sen kansan sielun, jonka historian elämään saattaminen oli tullut Linnan elämänkutsumukseksi. Se, mikä myöhemmin oli ilmenevä väkinäisen kaltaisena turkkamaisuutena, on illan elokuvassamme luonnollista, verta ja lihaa.

En ymmärrä, miksi ja millä oikeudella Lainetta on syytetty elokuvakritiikissä ja -historiassa siitä, että hänen elokuvansa ovat filmattua teatteria? Hollwoodin ja 50-luvulta alkaneen modernismin hengessä esitetty kritiikki on perusteetonta. Kellä on oikeus vaatia, että hyvä elokuva ei voi samalla olla hyvää teatteria tai päinvastoin? Juuri Laineen voimakas, suorastaan teatraalinen kosketus ja henkilöohjaus tekevätkin hänen muistakin elokuvista ainakin itselleni erittäin nautittavaa katseltavaa. Pohjantähdessä ilmenevä riehuminen, ruokottomuus, kiroilu, paatoksellinen isänmaallisuus ja mystisuskonnollinen itseoppineisuus saavat kaikki oman sijansa tässä elokuvallisessa kansallishistoriassa, jonka soisin jokaisen suomalaisen katsovan itsemme ja juuriemme ymmärtämiseksi.

”Per aspera ad astra” näiden kyläräätäli Halmeen sanoin päätän johdantoni. Ne nousevat samalla kuin koko suomalaisen kulttuurin syntyaikojen metaforaksi, niiden kautta voimme tavoittaa sitä synkänjylhää tähtiyön tunnelmaa, joka lienee ollut kirjailinkin syvimpänä ja vaikuttavimpana sanomana.

”Per aspera ad astra” toivotan myös erityisesti Elisalle ja kaikille niille, jotka ovat mukana siinä kulttuurillisessa heräämisessä, jonka toivon näiden kuukausi-iltamien voivan vaikuttaa.

Viime puheessani kerroin kansallisen kulttuurimme tuhosta. Illan elokuva kertoo kulttuurin alusta, innostuksesta ja elämänvoimasta. Syttyköön mielemme siitä innostuksesta, joka täytti isiämme ja äitejämme, mutta ottakaamme myös samalla oppia siitä, että kaikkeen inhimilliseen kanssakäymiseen on liityttävä myös aina lähimmäisestä huolehtiminen, todellinen rakkaus ihmisiä kohtaan. Elokuva ja sen myötä oma historiamme kertoo sen, mitä tapahtuu kun kaikkein tärkein jää silti unhoon.

Victor A. FinnBerg

...edellinen sivu     seuraava sivu...

www.kasvihuoneilmio.fi