Elokuvailta Kasvihuoneilmiössä 4.2.2007

Edwin Laine
Täällä Pohjantähden alla
(1968)

Victor A. FinnBergin johdantopuhe


Johdanto
Väinö Linnasta
Elokuvan henkilöistä
Elokuvasta

...edellinen sivu     seuraava sivu...

Elokuvan henkilöistä

Kirja on historiaa romaanin muodossa, historiaa siinä esintyvien ihmisten kautta. Se sosiaalinen tilaus, johon se aikonaan syntyi selittää myös kirjan tavattoman suosion ja menekin. Samalla tavoin kuin suomalaisen sotilaan, todellisen jermun, kuva oli ollut epätodellinen ja eikä elävä ennen ”Tuntematonta”, samoin vasta Linnan suurtrilogian jälkeen saivat 1900-luvun alkupuolen suomen kansan eri yhteiskuntaluokat ja ihmiset kasvonsa.

Vaikka kirjailijan ääni on taustalla selittävänä ja sovittavana äänenä, on sen näkökulman ensisijaisesti köyhemmän kansanosan. Näin kirja myös antaa ”de jure” luvan vapautua siitä isänmaalis-runebergiaanisesta mentaliteetista, josta oli ”de facto” jo hävittyjen sotien jälkeen väkisinkin irrottauduttu. SKDL ja SKP olivat paraikaa aikaansaamassa poliittista revanssia. Mutta vasta Linnan suurkertomuksen jälkeen voitiin suorittaa todellinen tunnetasolle yltävä kansallinen kollektiivinen ripittäytyminen verisestä ja synkästä lähihistoriastamme.

Kirjan henkilökuvaus on siinä määrin harkittua ja huolellista, että sen henkilöt ovat samalla kansan eri osissa ilmenneiden ajatusten ja tapojen henkilöitymiä.

Koskelan Jussi vaimoineen edustaa hiljaista raivaajaa ja puurtajaa, sellaista vähään tyytyvää ja nöyrää yhteistä kansaa, 1800-luvun runebergisihanteellista henkeä, sellaista, jollaisena ylempi yhteiskuntaluokka halusi nähdä suomen korpien raivaajat. Jussi ei paljon puhu ja jos puhuukin vain murahtelee jotakin. Hänellä on vain yksi mielessään: se maa, johon hän on pappilalta saanut torpparinoikeudet. Pappilan Jussi on sama Pappilan Jussi tarinan alusta elämänsä loppuun. Hän on myyttisen ”Saarijärven Paavon” henkilöitymä ja voidaanpa nähdä hänessä myöskin maata jälkeläisilleen hankkivaa raamatullis-patriarkaalista hahmoa.

Jussin täydelliseksi vastakohdaksi kasvaa hänen poikansa Akseli, jonka sosialismi ei nouse niinkään ideologiselta pohjalta vaan katkeruudesta isänsä menettämien pappilan maiden tähden. Akseli ei ole enää Runebergin ”Saarijärven Paavo” vaan voimakastahtoinen ja itsenäinen mies, joka ei lyötynäkään koskaan täysin kadota sisäistä ryhtiään ja suoraselkäisyyttään. Hänessä ja monissa muissa kirjan henkilöissä ilmenevä väkivalta paljastaa suomalaisen sielun synkimmän puolen, joka on kirjailijan sanoin ”kuin suolampi: musta, kylmä, syvä ja samea”.

Koskeloiden lähipiiriin ja myöhemmin sukuun kuuluvat Kivivuoret, joista Otto edustaa suomalaista kansanhuumoria parhaimmillaan. Kivivuoren Jannesta tulee maltillisen sosialidemokratian hieman opportunistinen, mutta sinällään sympaattinen henkilöitymä. Trilogian viimeisessä osassa, josta tehtiin elokuva ”Akseli ja Elina” hän antaakin kasvot sille työväestölle, joka nousi hävityn kansalaissodan tuhkasta.

Omalta kannaltani ja uskoakseni sekä kirjailijan, että ohjaajan kannalta kunnioitetummaksi, mutta samalla koko teoksen traagisimmaksi hahmoksi kohoaa Pentinkulman hengenjättiläinen, kyläraatäli Adolf Halme, joka kirjailijan sanoin palasi oppimatkaltaan Tampereelta kotikyläänsä ”mukanaan hyvä ammattitaito sekä kirjaston, Kansallisseuran, Suomenkielen Ystävien, raittiusseuran sekä kaikkien mahdollisten ilman pääsymaksua pidettävien kansansivistysluentojen valistuneisuus täydessä epäjärjestyksessä päässään”. Herraskaisen ja kaunopuheisen Halmeen päässä alkoivat asiat kuitenkin nopeasti kehittyä. Hän lienee ainakin osin edustanut parasta ja ideallisinta siitä kansanosasta, joka Linnallekin oli läheisin, siis kirjailijaa itseä ja hänen omaatuntoaan. Halme aloittaa suomalaiskansallisena idealistina, tulee tolstoilaiseksi sosialistiksi ja lopulta ikuiseen sielun elämään ja ”Natsarealaiseen Opettaajaan” uskovaksi teosofiksi. Mutta samalla hän jotenkin on aina niin paljon kaikkien muiden yläpuolella, että hänen on vaikeaa saada ihmisiä jakamaan kanssaan korkeita ihanteitaan; vain materiaalinen puoli – kasvissyöntiä ja pasifismia lukuun ottamatta – sopii yleiseen käyttöön; ensin koko kylän omaksuma palokunta-aate ja sitten työväen ja torpparien omaksuma sosialismi, joka ankarampien vallankumouksellisten mielestä ei edes ole tämän ”kirkkoväärtin” tulkitsemana edes oikeaa sosialismia. Sanomattakin on selvää, että tässä Halmeen tragikoomisessa tiedonjanossa ja hellittämättömässä totuudenetsinnässä on sen koomisuudesta huolimatta suurta ylevyyttä, vakavuutta ja sielun aateluutta. Hänen sivistyksensä ei ole ulkoa opittua vaan se on sydämen sivistystä, hänen uskonsa ei ole vain hurskas ulkokuori vaan täyttä totta. Ei ole siksi liioiteltua sanoa, että hän on tämän Linnan suomalaiskansallisen kertomuksen suorastaan myyttinen Kristushahmo, ihminen, jonka idealismin korkeudesta ja syvyydestä toiset eivät koskaan kyenneet näkemään kuin vain irrallisia palasia ja joka sen tähden oli joutuva kaikkien väärin ymmärtämäksi ja lopulta vihaamaksi. On luontevaa, että juuri hänen suuhunsa tahtoo kirjailija panna vanhat kristilliset sanat ”Per aspera ad astra” – kärsimysten kautta tähtiin.

Vastakohtana Halmeen sisäsyntyiselle ehdottomuudelle ja totuudenrakkaudelle esitetään kirkkoherra ja myöhemmin rovastiksi kohoava Lauri Salpakari, jonka kautta lukijoille esitetään suomalaiskansallisen heräämisen toinen puoli. Salpakari on sinällään sympaattinen, jopa omantunnonherkkä, mutta jotenkin rikottu ja voimattomaksi tehty sielu, pappi, joka joutui vaihtamaan äidinkielensäkin sekä nimensäkin Lars Albin Stenbomin ehtona saada kauniin Ellen vaimon käsi. Mitä sielunliikkeiden kuvauksiin tulee, niin kirjailijan päähuomio on pääosin akselilla Halme-Salpakari, jotka kummatkin edustavat henkeä kaiken materiaalisuuden keskellä. Kummallakin on omantunnontuskia, mutta siinä missä ensin mainitun syvä sydämenvakaumus aina lopulta voittaa, siinä jälkimmäinen osoittaa heikkotahtoisuutensa hänen ollessa lähes aina valmis lopulta tinkimään omantunnonvaatimuksista – erityisesti kauniin Ellen vaimonsa manipuloimana. Niinpä Linnan kerto mus saavuttaa raamatullisen synkän draaman mi tat Salpakarin joutuessa vaimonsa yllytyksestä tekemään torpparilleen Jussille saman, mitä Ahab Iisebelin villitsemänä teki lähes kolmetuhatta vuotta aiemmin. Salpakarit – heidän poikansa jääkäriluutnantti Ilmarin antaessa kuvaukseen vielä suorastaan julmaa todentuntuisuutta – ovat kansamme ylemmän luokan suomalaiskansallisen itsenäisyysaatteen henkilöitymiä, vapaaehtoisesti tai pakolla itsensä suomalaistaneita ja juuri sen tähden kaikkein kiihkeimpiäkin. Ei siis ihme, että juuri heidän ja antirunebergimäisen Akselin välille syntyykin viha.

Koskeloiden, Kivivuorten, Halmeen ja Salpakarien lisäksi kirja sisältää suuren määrään erilaisia henkilökuvauksia tavallisesta maakansasta aina talollisiin ja kylän kunnianarvoisaan, lähes jokaisen lauseensa töksähtelevään ”ei hyvä” päättävään Paroniin. Kirjan henkilökuvaus sutkauksineen, kiroiluineen, Leppäsen Aunen hihityksineen, Halmeen paatoksellisine puheine ja runonlausuntoineen, vihoineen, rakkauksineen ja suruineen vaikuttaa äärimmäisen tarkalta ja hiotulta aina puhetapoja myöten – seikka, josta Linna onkin saanut ansiosta kiitosta osakseen. Linnan henkilöt ovat vereviä ja väkeviä niin hyvässä kuin pahassakin, niin sielun korkeudessa kuin sen synkimmässä syvyydessä. Ei ole klisee sanoa, että ”Täällä Pohjan tähden alla” trilogian lukeminen on enemmän kuin vain Suomen lähihistoriaa. Se antaa Suomen lähihistorialle, isoisillemme ja isoäideillemme kasvot ja äänen.

Tänä iltana emme kuitenkaan ehdi lukea kirjaa. Useimmille meistä on riittävää sekin, että voimme katsoa tämän kirjan pohjalta tehdyn suurelokuvan, jonka tulkinta antaa riittävän yleiskuvan siitä monumentaalisesta aineksesta, joka aukeaa Linnan puolitoistatuhatsivuisesta Suomen historiasta 1800-luvun lopulta aina 1950-luvulle asti.

...edellinen sivu     seuraava sivu...

www.kasvihuoneilmio.fi