...edellinen sivu     seuraava sivu...

Mitä on terve ja elinvoimainen kulttuuri?

Kun tässä olen surrut kansallisten kulttuurien sulautumista yhteen yhdeksi suureksi mitäänsanomattomuudeksi, jossa kaikki puhuvat samaa, katsovat samaa, kuuntelevat samaa ja ihailevat samoja asioita, on paikallaan esittää reformatorinen kysymys: mitä sitten terve kultuuri on ja mihin sitä tarvitaan? Kysymys kulttuurimuodoista ja niiden keskinäisestä paremmuudesta tai huonommuudesta voidaan esittää myös Tolstoin kiistellyn kirjan nimen muodossa: Mitä on taide?

Tässä taidekritiikin klassikossaan kuvailee Tolstoi pitkällisesti ja herkullisesti näkemänsä oopperan harjoitusta, jossa hän ei mielestään näe mitään todellisesti taiteellista. Suomalainen rillumarei-kulttuuri 50-luvulla sanoi saman asian vähemmän hienostuneesti, mutta sitäkin ymmärrettävämmin. Toiselle taas hyvä ooppera on kaikki kaikessa. Jonkun mielestä kirja on mestariteos. Toinen taas pitää sitä arvottomana. Joku on mieltynyt Bachin urkumusiikkiin, toinen taas pitää sitä kamalimpana, mitä on koskaan kuullut. Joku pitää Anderssonin Toisen kerroksen lauluja ehkä parhaimpana koskaan näkemänään oman aikamme elokuvana, toinen ei käsitä siitä mitään.

Jotta voisimme määritellä kulttuurin arvoa, on meidän ensin määriteltävä omat arvomme. Ja sitten olemme tässä loputtomassa länsimaisen ihmisen umpikujassa, jollaisesta kirkasotsainen amerikkalainen fundamentalisti tai hänen iranilainen eri jumalaa palvova henkinen sukulaisensa eivät mitään tiedä.

Se, että minä tiedän arvokysymysten olevan äärimmäisen vaikeita, ei kuitenkaan estä minua pohtimasta niitä - ei ole koskaan estänyt. Pidänkin niitä enemmänkin vain ihmisenä olemisen kokonaishaasteeseen kuuluvina välttämättömyyksinä.

Siksi rohkenen määritellä terveen ja elinvoimaisen, nk. biofiilisen kulttuurin:

  • Sen tulee voida palvella mahdollisimman paljon sekä yksilöitä, että yhteisöä mahdollistamalla jokaiselle toisia loukkaamattoman tavan kehittää itseään ja persoonaansa.
  • Sen tulee tukea maiden, kansojen, maakuntien ja yksilöiden erilaisuutta ja omaleimaisuutta.
  • Sen tulee antaa taiteilijoille ja ihmisille vapaus olla oma itsensä, tuntea erilaisia tunteita ja tulkita niitä eri ilmaisu- ja taidemuodoin.
  • Sen taustalla tulee olla terve arvomaailma joka johdattaa totuuden ja rakkauden etsimiseen.

Kuolemanhakuinen, nk. nekrofiilinen kulttuuri on edellä mainitun vastakohta.

On surullista todeta, että kansallissankariksemme noussut Lordi on juuri aivan ulkoista olemustaankin myöten tällaisen elämälle vihamielisen nekrofiilisen kulttuurin ilmentymä. Mr. Lordin kädessään pitämä muumionukke todistaa väittämäni. Katsokaa vaikka näyttelyni ensimmäisessä osassa olevaa kuvaa Helsingin Kauppatorilta. Että koko Eurooppa hullaantui hetkeksi tuosta hirviöbändistä täytti luonnollisesti pitkään kyteneen katkeruuden euroviisukulttuurin itseään myyviä hempukoita kohtaan, mutta samalla se paljasti, mikä vastaa massojen tarpeita, millaisia meistä on tullut. Älkämme tässä antako hämätä itseämme sillä, että tämä kaikki kuoleman kanssa hässiminen on vain leikkiä. Leikkimmekin nimittäin kyllä paljastavat, millaisia tosiasiassa olemme.

Tämä arvottomien ajatusten ja merkityksettömien tunteiden kulttuurimme ei ole edistystä vaan todiste länsimaisen sielun itsensä toteuttamisen kykyjen katoamisesta. Oma kulttuurimme onkin oikeastaan pseudokulttuuria t. sivilisaatiota, se muistuttaa enemmänkin syöpää kuin elämisenkykyistä organismia, sillä se ei lisäänny eikä luo enää mitään uutta - tuhoaa vain vanhaa.

Sellaista ei ollut vielä Suomen elokuvan kulta-aika. Sellainen ei ollut illan elokuvan tekijä. Onneksi vanha kulttuurimuoto elää ja hengittää vielä näissä meille jääneissä elävissä kuvissa, jotka ovat tallettaneet milloin hämyiseen eteerisyytensä, milloin karkeaan rahvaanomaisuuteensa jotain aitoa, todellista, nykyaikaista elämää paljon suurempaa elämäntunnetta – todellista kulttuuria.

...edellinen sivu     seuraava sivu...

www.kasvihuoneilmio.fi