...edellinen sivu     seuraava sivu...

Kulttuurin morfologiaa

Jotta kysymys kulttuurista ja sen arvosta ei jäisi liian yksinkertaiseksi, niin on vielä marssitettava esiin niinkutsuttu kulttuurimorfologinen tarkastelutapa, jonka puhtaimpana edustajana ja klassikkona on saksalainen Oswald Spengler. Hänen v. 1918 julkaistu pääteoksensa, Länsimaiden perikato, esittää metaforan muodossa käsityksen erilaisen kulttuurimuotojen synnystä ja niiden sammumisesta. Loisteliaalla tyylillä kirjoitetussa teoksessaan hän tuo kulttuuritutkimukseen morfologian käsitteen. Kuin eliöiden ja kasvion muotorakenteita tutkiva biologi, hän vastaansanomattomalla voimalla osoittaa, miten jokaisen kulttuurimuotoon kuuluu itäminen, kasvu, kukinta, lakastuminen ja kuolema - aivan niin kuin puutarhamme kukilla.

Spenglerin mukaan kaiken takana on aina jonkinlainen atavistinen, mystisesti koettu ja tunnettu herääminen johonkin uuteen tietoisuuteen. Alkuinnostus on valtava! Tämä uusi kasvaa ja saa lisää voimaa. Nämä alkuarvot ovat kuin erikoistumattomat kantasolut, josta kokonainen ruumis elin elimestä, jäsen jäseneltä lopulta rakentuu. Kun kulttuuri on tullut hedelmällisimpään aikaansa se alkaa vähitellen menettää elinvoimaansa. Ja niin kuin vanheneva vanhus se lopulta lähestyy kuolemaa. Kuolleenakin se voi vielä olla, kuin kuolleen luut, fyysillisesti olemassa, mutta elämää siinä ei ole. Tällaista kulttuuria tuleekin nimittää enemmänkin sivilisaatioksi. Näin tapahtuu Spenglerin mukaan ennepitkää kaikille kulttuureille; ne hajoavat sisäiseen voimattomuuteensa niin kuin muinainen Rooma kylpylöissä makaamiseen. Lähempi esimerkki on Euroopan kommunismin lähes veretön lakkauttaminen liki 20-vuotta sitten.

Mutta entäpä, jos muuten elinvoimaista kulttuuria uhkaakin jokin ulkoinen tekijä? Entäpä, jos sen ei yksinkertaisesti anneta elää sen joutuessa häviölle kilpailevan kulttuurin ylivoimaisen hyökkäyksen edessä? Voittajakulttuuri joko tappaa kokonaan entisen hävittämällä kielen, uskonnon ja taiteen tai sitten vain ajan kanssa muuntaa sen kaltaisekseen. Tällaista on historiassa paljon tapahtunut. Aiemmin sodat aiheuttivat sellaista. Suuremman on aina ollut helppo sortaa ja valloittaa pienempänsä.

Tämä ensi kuulemalta kaukaa haetulta tuntunut tarkastelutapa auttaa meitä myös ymmärtämään miksi kansallisille kulttuureille, kuten suomalaiselle elokuvalle kävi niin kuin kävi. Se auttaa meitä myös käynnistämään aktiivisen vastahyökkäyksen itsemme puolustamiseksi.

Kulttuurit, eivät maat, ne ovat, jotka sotaa käyvät ja ovat aina käyneet. Eivät aseet liikuta itseään, niitä liikuttavat ihmiset, joita liikuttavat kunkin kulttuurin arvot. Maamme itsenäisyyttä puolustaneet isämme, joista harvat ovat vielä joukossamme, eivät uhranneet henkeään pelkän maan mullan tai järvien vesien tai kaupungin rakennusten vuoksi vaan perinteisten kulttuuriarvojen - "kodin, uskonnon ja isänmaan" vuoksi. Torjuntavoittoon 62 vuotta sitten päättynyt sotamme oli voitto meitä uhkaavasta täysin meille vihamielisestä kulttuurimuodosta.

Juuri näiden suurien uhrauksien tähden onkin niin murheellista todeta, että se, mikä tuolloin voitettiin menetettiin myöhemmin. Ja miksei oltaisi menetetty - tulivathan aiemmat arvomme pelkiksi pilkan kohteiksi ja lapsellisuuksiksi. Missä ja millaisia ovat kotimme? Mitä on jäljellä uskonnostamme? Mikä oikeastaan on edes isänmaamme?

Muutama vuosikymmen sitten alkoi kaikkien maailman kansallisten kulttuurimuotojen, mukaan lukien omammekin, tuhoutuminen tässä jättiläismäisessä koko maailman sulatossa. Suomalainen kulttuurin kyvyttömyys vastustaa itseään suurempaa mahtia ilmeni jo vähää ennen TV:n surmaniskua; amerikkalainen elokuva oli jo kääntämässä suomalaisten mielen pois omasta maasta. Sitten seurasi englanninkielinen kulttuuri-invaasio populäärimusiikin kautta; vain tango jäi, kumma kyllä, jäljelle. Varsinaisen iskun antoi kuitenkin TV, joka alkoi ensin tosin kansallisena, mutta sittemmin sen aineisto globalisoitui ja satelliittien tultua käyttöön jäi maailmanlaajuisten informaatioverkkojen, kuten Internetin, tehtäväksi enää vain täydentää ja viimeistellä sitä kansallisten kulttuurien tuhoa, jota menneinä vuosikymmeninä oli jo muutenkin aikaansaatu.

Diagnoosini ajastamme onkin sentähden varsin lohduton: elämme kulttuurien välisten sotien loppuvaihetta. Globalisoituminen on voittamassa kansalliset kulttuurit tai muuntamassa ne kaltaisikseen (vrt. Spenglerin pseudomorfoosi). Suuri itseohjautuva yhdenmukaistaminen on käynnissä.

Tätä aihepiiriä käsittelen lähemmin ensi vuonna julkaistavassa mietelmiä ja esseitä sisältävässä Pako-trilogiani ensimmäisessä kirjassa.

...edellinen sivu     seuraava sivu...

www.kasvihuoneilmio.fi